21. elokuuta 2017

Rose of Tralee


Täällä meidän kylillä alkoi tapahtumaan melkeinpä heti kun saavuimme Nappulan kanssa pelipaikalle. Meneillään on nimittäin paikkakunnan suurin vuotuinen tapahtuma, nimeltään Rose of Tralee. Tapahtuma kestää viikon ja sen keskiössä pyörivät mitkäs muut kuin kauniit tytöt. Kyseessä on kauneuskilpailu, mutta toki sen ympärille on rakentunut paljon kaikkea muutakin.

Keskustaan mennessä kotimatkamme varrella olevalle joutomaa-alueelle oli noussut sirkusteltta, keskustan pari suurinta parkkialuetta olivat muuttuneet tivoliksi. Keskuspuistoon oli tullut kaikenlaista kivaa aktiviteettia lapsille ja muuten yhdelle jos toiselle kadunpätkälle oli noussut ruokakojua ja mitä lie aloe vera -rasvakauppiaskojua.

Tapahtuman myötä tämä pikkukaupunki on herännyt ihan uudenlaiseen eloon. Kaikki kaupungin hotellit ja majatalot ovat olleet täyteen buukattuja jo pitkän aikaa. Melkein harmitti, etten tajunnut perustaa meille semi-irlantilaista B&B -majoitusta tapahtuman ajaksi.

Iltaisin tänne meidän muuten niin hiljaiselle asuinalueelle kantautuu musiikkia, koska joka ilta "tapahtumateltassa" on ohjelmaa. Nykyiselle entiselle keskustan tuntumassa asuneelle kerrostaloasujalle tämä on pelkästään mukava ilmiö. Jostakin siis kuuluu jotakin ääntä, eikä pidetä vain ihan hiljakseen majaa täällä Irlantilaisen pikkukaupungin pellon laidalla.

Ja kuten mainittu, tapahtumia on riittänyt viikon jokaiselle päivällä. Ensimmäiseen ohjelmaan tulimme kuitenkin tutustuneeksi vasta lauantaina, kun lähdimme myöhäisiltapäivällä tutkailemaan illan tarjontaa kaupungille. Lauantai-illan kruunasi kieltämättä hienosti toteutettu paraati. Jonkun makuun se olisi taatusti liian imelä, sillä pääosassa kulkivat jättimäiset, hieman Disney -hengessä toteutetut erityyppiset kärryt, jotka kuskasivat näitä Rose of Tralee -kauneuskilpailun kandidaatteja. Erilaisten kärryjen välissä kulkivat eripuolilta Irlantia tulleet orkesterit ja välillä väkijoukkoa viihdyttivät taitavat tanssijat. Nappulakin jaksoi illan myöhäisinä tunteina seurata yli puolitoista tuntia paraatin kulkua.

rose of tralee parade

rose of tralee parade

rose of tralee parade


Rose of Tralee -kauneuskilpailuita on käyty jo vuodesta 1959 saakka, joten ihan tuoreesta tapahtumasta ei ole kyse. Ensimmäisen kilpailun voitto meni dublinilaiselle Alice O'Sullivanille. Ehdokkaita on tänä vuonna aikamoinen määrä, yhteensä 64 kappaletta. Ehdokkaita on Irlannin lisäksi ainakin Yhdysvalloista, Australiasta ja Isosta-Britanniasta. Ja mahtuipa sinne myös Hong Kongin ja Arabiemirattien ehdokas. Asuinpaikasta huolimatta yhteistä näille ehdokkaille on Irlantilaiset juuret. Juuriksi taitavat riittää vaikkapa irlantilaiset isovanhemmat. Rose -ehdokkaiden ympärille on kerätty myös miehiä nimittäin Escort -ehdokkaita :)

rose of tralee parade



























Irlannin TV -yhtiö televisioi kinkereiden ensimmäisen karsintakierroksen tänään (maanantaina) ja jatkoa piisaa huomenna. Saa nähdä onko tuolla kuvan inasen tutunnäköisellä ehdokkaalla mitään toivoa, vai jatkaako hän emännän eloa ihan vain oman elämänsä ruusuna?
Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.
Rte

18. elokuuta 2017

Paluu vihreälle saarelle


Täällä sitä taas ollaan. Irlannissa.

Viimeiset pari päivää ovat  menneet ollessa, ihan kotikulmilla. Juuri ruokakauppaa kauempana en ole edes vielä käynyt.

Olen yrittänyt nukkua univelkoja pois. Purkanut laukkuja ja täyttänyt ruokakaappeja. Mitään isompia ponnisteluja en ole tähän väliin jaksanut ottaa, kun tuntuu että iso osa energiasta paloi Suomen päässä muuttohommien loputtomalta tuntuneessa viimeistelyssä.

Viidakoitunutta pihaa olen sentään sadekuurojen välillä siistinyt. Rikkaruohot saivat kyytiä ja pensaita tuli parturoitua. Mies oli onneksi leikannut nurmikon kertaalleen ennen meidän paluuta. Keväällä tein ison siistimisen pihan ja pensaiden suhteen. Silloin minua blogikommentissa varoiteltiinkin, että piikkipensaat kyllä kasvavat takaisin. Ja niinhän ne tekevät. Ujuttavat piikkisiä lonkeroitaan aidan toiselta puolelta. Tuskin pääsevät kuitenkaan enää täysin villiintymään, kun niille näyttää epäsäännöllisen säännöllisesti oksasaksia. Leikkuuintoa se tietysti vaatii!

pensaidenleikkuu

Kuten edellisessä päivityksessä ounastelin hämähäkit olivat kesän aikana seitittäneet ahkerasti taloamme ja niitä seittejä on löytynyt mitä merkillisimmistä paikoista. Pölyhuiskalle on riittänyt työnsarkaa.

Suomen ihana kuiva ja lämmin huoneilma on täällä vain muisto. Asunnossa oli tullessamme jämähtäneen kostea ilma, jota olen epätoivoisesti yrittänyt taltuttaa tuulettamalla. Tosin sekään ei täysin auta, koska ulkoilman kosteusprosentti pyörii 90% :ssa. Sentään muutaman päivän ahkera läpiveto alkaa pikkuhiljaa tuottamaan tulosta.

Kesän aikana suola ja muut mausteet olivat jämähtäneet kosteuden seurauksena kiinni maustepurkkeihin. Ja Suomesta kuskaamani Läkerolin xylitolpastillit muistuttavat lähinnä liimaa.

Samaten on pitänyt muistutella itseä vedenkäytöstä. Jos haluaa lämmintä vettä, pitää muista laittaa se ajoissa lämpenemään ja sitten vasta pääsee kikkailemaan erillisen kuuma- ja kylmävesihanan kanssa.

Irlantilainen maalaismaisema


Naapurinrouva oli yhtä puhelias kuin aina ennenkin. Kävin rimputtamassa hänen ovikelloaan tässä eräänä päivänä ja vein kiitokseksi Geisha -suklaarasian, kun hän on poissaollessamme toiminut talovahtina. Rouvalla oli ruoanlaitto kesken, mutta hän kutsui silti minut ja Nappulan katsomaan  puutarhaansa. Ja siinähän sitä vilahti pitkä tovi jos toinenkin, kun rouva esitteli istutuksiaan. Kotiin palasin molemmat kädet täynnä rouvan viljelemiä yrttejä.

Nappula on ollut taas pyörällä päästään. Tällä kertaa hän sentään tuntui muistavan jotakin tästä paikasta, eikä saavuttu ihan "uppo outoon paikkaan" kuten kesällä Suomeen mennessä, kun hän ei muistanut koko kotia. Mutta eiköhän tuo pikkuihminenkin tähän taas totu, niin kuin tämä emäntäkin. Pientä ponnistelua se vaatii molemmilta.

14. elokuuta 2017

Millä fiiliksillä takaisin?











Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta Suomessa Nappulan kanssa. Vielä kuukausi sitten olin sitä mieltä, ettei paluu Irlantiin oikein hotsita. Ei sinäänsä, ettenkö sinne palaisi, mutta tuntui vaan jotenkin hyvältä olla Suomessa. Viettää kesäaikaa täällä. Tehdä tuttuja juttuja. Nähdä kavereita. Ymmärtää oikeasti mistä ihmiset puhuvat. Tietää kuuluvansa johonkin.

En ole muuten protestoinut yhtään kesäsäitä. Ainakin Turun seudulla, jossa olen ison siivun kesästä viettänyt ei ole satanut juuri nimeksikään ja Nappulakin on puettu kurahousuihin vain kahdesti koko kesän aikana. Kai sitä on ehtinyt tottua niin sateiseen ja tuuliseen säähän, että sen jälkeen kaikki tuntuu hyvältä.



Viimeiset pari viikkoa ja viimeistään sen jälkeen kun mies lähti edeltä vihreälle saarelle, aloin itsekin jo hieman odottelemaan paluuta. Isoksi osaksi sen vuoksi, että edeltäneet viikot ovat olleet melkoista härdelliä pakkailujen ja muuttokiireiden vuoksi. Toiseksi koti ei ole enää tuntunut siltä kodikkaalta kodilta, kun se on aiemmin ollut. Alkoi odottamaan sitä, että saa hetken hengähtää ja alkaa taas panostamaan niinkin arkisiin asioihin kuten ruoalaittoon, kaikenlaisten "tempaistaan nyt nopeasti jotakin pöytään täältä muuttolaatikoiden keskeltä" -settien jälkeen.



Tammikuussa Irlantiin lähti jännitys vatsanpohjassa. Kohti uutta seikkailua. Nyt se tunne nyt kadonnut. Tietää minne palaa ja kutakuinkin mitä edessä odottaa. Siitäkin huolimatta, etten oikeasti vielä tiedä mitä tulen syksyllä tekemään. Muuta kuin sitä perusarjenpyöritystä.

Siitä uskallan kuitenkin laittaa pääni melkein pantiksi, että hämähäkit ovat poissaollessamme valloittaneet seiteillää koko talon ja ällöttäviä littania nilviäisiä on ryöminyt ovien alla olevista raoista sisään ja tulleet tekemään tutkimusretkiä asuntoomme.  Yllättäviltä sateilta ei voi välttyä. Ja naapurinrouvan puheripulille näy loppua, kun kohtaamme tienposkessa.

8. elokuuta 2017

Tuska ja ahdistus



Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun muuton aika häämöttää horisontissa? Ensin on aikaa vaikka sun mihin "eihän tässä vielä mikään kiire ole" -asenteella. Sitten alkaa pukkaamaan tuskanhikeä ja ahdistusta koko homman kanssa. Useiden rutistusten jälkeen on se olo, että melkeinhän tuo on homma pulkassa. Ja niinkuin aina. Se ei ikinä kuitenkaan ole.

Eilen kävin muun muassa hakemassa vielä muutamat asiat kahdesta asuntoomme kuuluvasta varastosta, jotka mieheni sanojen mukaan olivat "tyhjiä". Tosiasiassa varastojen kanssa hulahti kaksi tuntia. Löytyi yllätyksiä ja lisää yllätyksiä. Oletetut tyhjät laatikot eivät olleetkaan tyhjiä vaan sisältä paljastui kaikenmoisia kätkettyjä aarteita. Olen muistanut omistavani yhtä sun toista, mitä en ole nähtävästi vuosiin muistanut, saati tarvinnut.

Kävin loppuvuodesta ison osan tavaroitamme läpi. Myin niitä kirpparilla, vein kierrätykseen ja heitin paljon pois. Kuvittelin siis kesällä asuntoon tullessa, että nyt siellä on enää vain se tarpeellinen. Puoli vuotta muualla oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä ja todella monelle tavaralle ja asialle oli tässä vaiheessa helppo sanoa heipat. Sekä tehdä ihmeellisiä löytöjä muka jo läpikäytyjen tavaroiden joukosta. Vai keneltä muulta löytyy Hippo-pankkikirja 80-luvun taitteesta tai lähes uudenkarhea Silvermatic -kortti?


Sain käydä pinoittain vaatteita läpi ja ihmetellä miksi näitä kaikkia on oikein säästänyt? Varsinkaan niitä monia hameita ja shortseja, jotka eivät edes mahtuneet päälle. Niiden suhteen päätin olla realisti, enkä optimisti. Vaikka todella toivonkin, että tulee taas se aika, jolloin pääsen harrastamaan liikuntaa aktiivisemmin.

Homman edistymisestä ja lopun häämöttämisestä kertonee seuraava kuva.
Sisustus on ylittänyt skandinaavisen minimalistisuuden ja olen siirtynyt uudelle tasolle; askeettisuuteen. On muuten kätevää, että jäljellä on vielä tuollainen pöytävalaisin, jota voi iltojen hämärtyessä kuljettaa huoneesta toiseen, kun on näppäränä emäntänä ottanut kattolamput pois.

Hei hoi ja tohinalla kohti kalkkiviivoja!